Ensimmäisen adventtisunnuntain aamu 1954. Riian
asemalla astui Venäjän junasta 44-vuotias mies, joka palasi Jartsevon
keskitysleiriltä terveys heikentyneenä. Mies oli entinen Riian
Jeesus-seurakunnan kirkkoherra Roberts Feldmanis, joka oli keväällä
1950 tuomittu "neuvostovastaisena" keskitysleirille Arkangelin
alueelle. Stalinin kuolema teki mahdolliseksi lyhytaikaisen "suojasään"
myös Baltiassa. Useita Siperian-kävijöitä palasi Baltiaan.
Feldmanis
kertoi myöhemmin paluustaan: ”Riikaan saavuin 30. marraskuuta,
ensimmäisen adventtisunnuntain aamuna. Kotia tai lähiomaisia ei minulla
enää ollut. Lähdin Johanneksen kirkkoon, jossa vielä pidettiin
jumalanpalveluksia. Jäin sakastiin. Rovasti Kauliņš, jonka kanssa
minulla oli erittäin hyvä yhteistyö kauheana vuonna 1944-1945, otti
minut vastaan ja tarjosi yösijan asunnossaan (Janā ielā 7) siksi kunnes
saan elämäni asiat järjestetyksi. - - Kauliņšin kehotuksesta tuon saman
päivän iltana lähdin Vanhaan Gertrudin kirkkoon, jossa arkkipiispa
Gustavs Turs toimitti jumalanpalvelusta. Jumalanpalveluksen jälkeen
menin häntä tapaamaan. Turs otti minut vastaan hyvin sydämellisesti,
kirjaimellisesti ’avosylin’ ja toivotti minut tervetulleeksi takaisin
kirkon työhön. Tämän hyväksyin kiitollisena.”
Nuoren teologin tie törmää kommunismin muuriin
Roberts
Feldmanis syntyi 4.8.1910 Vilnassa latvialaiseen
rautatieläisperheeseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana Feldmanikset
elivät pakolaisina Moskovassa. Perhe palasi takaisin Vilnaan, missä
nuori Roberts aloitti koulunkäynnin.
Sittemmin perhe muutti
Keski-Latviaan, Jelgavan kaupunkiin. Roberts Feldmanis vietti
nuoruutensa historiallisesti arvokkaassa, mutta myöhemmin toisen
maailmansodan aikana lähes kokonaan tuhoutuneessa ja sodan jälkeen
stalinistisen arkkitehtuurin periaattein uudelleen rakennetussa
kaupungissa. Nuori mies tempautui mukaan paikallisen seurakunnan
nuorisotyöhön, jota johti metodisteista luterilaiseen kirkkoon
siirtynyt nuori ja innostava pappi Edgars Rumba (1904-1943).
Taloudellisista syistä Feldmanis joutui keskeyttämään opintonsa
opettajaseminaarissa, mutta toisaalta työ rautatielaitoksen
palveluksessa antoi ahkeralle puurtajalle mahdollisuuden opiskella
iltaisin lukiossa. Hengellinen kutsumus johti Roberts Feldmaniksen
Riian teologiseen tiedekuntaan. Arkkipiispa Teodors Griinbergs vihki
hänet papiksi 1935. Hän toimi aluksi useissa Riian ja sen ympäristön
seurakunnissa apupappina.
Sittemmin Feldmanis toimi Latvian kirkon
lähetyssihteerinä ja Ārmisija (Ulkolähe-tys)-julkaisun toimittajana.
Hänelle avautui yhteyksiä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin. Kirkon
lähetystyötä toteutettiin yhdessä Ruotsin kirkon lähetyksen kanssa.
Feldmanis osallistui 1938 Tambaramin lähetyskonferenssiin Intiassa
Latvian kirkon edustajana.
Roberts Feldmanis 1940-luvulla nuorena Riian Jeesus-seurakunnan pappina. Kuva: Svētdienas Rīts 29/5.8. 2000.
Toinen maailmansota ja sitä seuranneet riipaisevat
murrosvaiheet Latvian kansan ja kirkon elämässä keskeyttivät nuoren
papin unelmat lähetystyöstä Intiassa. Kommunistinen terrori iski
rajusti luterilaiseen kirkkoon. Professori Rumba oli yksi niistä
papeista, jotka vangittiin "kauhujen yönä" 14.6.1941 ja kuljetettiin
muualle Neuvostoliittoon. Hän kuoli 1943 Resjotin keskitysleirillä.
Roberts Feldmanis suoritti teologian lisensiaatin
tutkinnon 1940. Hän palveli 1940-luvulla seurakuntapappina Riiassa,
vuodesta 1945 Jeesus-seurakunnan kirkkoherrana. Tässä asemassa
ollessaan hänet pidätettiin 29.4.1950. Hän vietti ensimmäisen kuukauden
KGB:n vankityrmässä tunnetussa "tšekan talossa" Stabu-kadulla (Stabu
ielā). Toistuvat yölliset kuulustelut olivat henkisesti erittäin
rasittavia. Kerran häntä kuulusteltiin yhden vuorokauden aikana peräti
12 tuntia. Sittemmin hänet siirrettiin Riian keskusvankilaan. Henkistä
ahdistusta lisäsi se, että eräät Feldmaniksen seurakunnan työntekijät,
kuten seurakuntasihteeri, suntio, kellonsoittaja ja jotkut
seurakuntaneuvoston jäsenet todistivat häntä vastaan.
Käsikirjoitus eteni suunnitelman mukaan. Kirkkoherra
tuomittiin kymmeneksi vuodeksi keskitysleirille "neuvostovastaisena
rikollisena". Feldmanista syytettiin useista rikoksista, mutta
peruskysymys oli, että hän ajatteli toisin kuin valtaa pitävät.
Stalinistinen komento näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan.
Feldmanikselle sanottiin suoraan, että ”koska olet pappi, sinut on
tuhottava”. Tuomion muodollisena perusteena olivat tunnetut
Neuvostoliiton rikoslain pykälät 58-10 ja 58-12.
Feldmanis toimi vuosikymmenet pappina Katlakalnsin (ylh.) ja Riian
Mezaparksin eli Metsäpuiston (alh.) kirkoissa. Kuvat: Jouko Talonen.
Neuvosto-Latvian luterilaisen kirkon ”punainen
arkkipiispa” Gustavs Turs (1890-1973) taiteili Skyllan ja Kharybdiin
välissä ja järjesti ”rikollisille” papeille työtä seurakunnista monien
poliittis-yhteiskunnallisten paineittensa keskellä 1950-luvun
puolivälissä. Kuvaavaa ajan ilmapiirille oli, että ensimmäinen
seurakunta, johon Turs keskitysleiriltä palannutta Feldmanista tarjosi,
ei halunnut ”rikollista” papikseen. Feldmanis sai hoitaakseen Riian
esikaupunkialueelta Katlakalnsin seurakunnan, myöhemmin myos Olainen
seurakunnan. Vuonna 1979 hän tuli myös Riian Metsäpuiston seurakunnan
papiksi.
Samalla Feldmanis oli itseoikeutettu kirkkohistorian
opettaja kirkon pappisseminaarissa, jonka toiminta kymmenen vuoden
yritysten jälkeen viimein käynnistyi 1950-luvulla. Kielitaitoinen ja
teologisesti sivistynyt Feldmanis oli käytetty asiantuntija
Neuvosto-Latvian kirkon ulkomaansuhteiden hoidossa, vaikka hän ei itse
päässytkään matkustamaan Neuvostoliiton ulkopuolelle.
Kirkkoromantiikka oli kaukana yhteiskunnan
halveksiman ja KGB:n kiusaaman ”kulttityöntekijän” arjesta 1950-luvun
Neuvosto-Latvian pääkaupungissa. Neuvostotasavallan luterilainen
kansankirkko oli ajettu ghettoon. Vuonna 1962 Nikita Hruštševin
lanseeraaman karkean uskonnonvastaisen propagandan keskellä koko
kirkossa konfirmoitiin vain 368 nuorta! Vuonna 1987 entisestä
kansankirkosta oli jäljellä rippeet, noin 25 000 rekisteröityä jäsentä.
Herätyksen tuulet — uskontoviranomaisten yllätykseksi
Kaiken tämän uskonnonvastaisen taistelun keskellä ei
uskonnollinen elämä ollut kuitenkaan maassa kokonaan sammunut. Hiipuva
hiillos tuotti kommunistisille strategian ja taktiikan mestareille
täydellisen yllätyksen. 1980-luvun alussa voimistunut Riian
nuorisoherätys tempasi mukaansa erityisesti Neuvosto-Latvian
akateemista nuorisoa. Merkittävin herätyksen pesäkkeistä oli juuri
Riian laitamilla sijainnut pieni Metsäpuiston kirkko. Yli 70-vuotiaasta
kirkkoherrasta tuli nyt tärkeä opettaja ja sielunhoitaja lukuisille
elämän tarkoitusta etsiville, myös huumeiden ja alkoholin ”koukkuun”
joutuneille nuorille, jotka eivät olleet saaneet kristillistä
kotikasvatusta.
Perheetön Feldmanis uhrasi vaivojaan säästämättä
aikaansa ja viisauttaan näille nuorille. Useat nuoret suuntasivat
askeleensa kirkon pappisseminaariin. ”Metsäveljistä” tuli pian käsite
Latvian kirkossa. Uskonnollinen herätys kosketti tietysti vain pientä
osaa Neuvosto-Latvian väestöstä 1980-luvulla.
Poliittis-yhteiskunnallisesti laajavaikutteisempi oli toki kansallinen
herätys, jota perestroika ja glasnost vauhdittivat.
Professori Feldmanis eli intensiivisesti
perestroikan ja glasnostin vuodet sekä Latvian uuden itsenäisyyden,
joka alkoi 1991. Hänestä tuli merkittävä tekijä luterilaisen kirkon
jälleenrakennuksessa. Aiemmin syrjässä pidetty kirkon oppineimpiin
pappeihin kuulunut vaikuttaja nousi konsistoriin 1989 ja uudelleen
avatun Latvian yliopiston teologisen tiedekunnan professoriksi 1990.
Hänen merkityksensä kirkollisena taustavaikuttajana vahvistui
entisestään Jānis Vanagsin tultua valituksi arkkipiispaksi 1993.
Feldmanis hoiti Latvian kirkkohistorian professuuria vuoteen 1996.
Metsäpuiston kirkkoherran virasta hän jäi eläkkeelle 1998, mutta
palveli vielä sen jälkeenkin Riian Kristus-seurakunnan pappina. Omalla
tavallaan oli tietysti traagista, että yksi Itä-Euroopan 1900-luvun
mittavimmista intellektuelleista ja teologeista pääsi kykyjään ja
kapasiteettiaan vastaaviin tehtäviin vasta lähes 80-vuotiaana.
Todellisuus niin pienissä kuin suurissa yhteisöissä on usein raaka ja
inhorealistinen. ”Todelliset kyvyt” saavat usein paikkansa vasta
historiankirjoituksessa.
Latvian yliopiston teologisen tiedekunnan publiikki kesällä 1997.
Edessä istuu rullatuolissa systemaatikko, professori
Visvaldis Klīve. Hänestä oikealle dekaani, rovasti Vilis Vārsbergs sekä
professorit Feldmanis (tässä vaiheessa jo emeritus) ja Leons Taivans.
Kuva on otettu yliopiston pääoven edessä. Kuva: Baznīcas gadagrāmata
1998.
Perjantai-illan
raamattupiin professori Feldmaniksen kodissa talvella 1994. Oikealla
Yhdysvalloista tulleita vieraita, keskimmäisenä yksi Missouri-synodin
tunnetuimmista teologeista, professori Roberts Preus (1924-1995). Kuva:
Jouko Talonen.
Latvian kirkkohistorian vahva tuntija
Professori Feldmaniksen elämäntyö Latvian
kirkkohistorian saralla oli monipuolinen. Hän oli kirkkohistorian
professori, joka opetti 40 vuoden aikana perustiedot kristillisen
kirkon vaiheista tuleville papeille. Feldmaniksen luoma kuva Latvian
kirkon historiasta on siis jäänyt elämään. Hänen valtaisa, nyttemmin
Riian Luther-akatemialle luovutettu kirjastonsa ja yksityisarkistonsa
tulevat palvelemaan myöhempiä latvialaisia teologeja.
Professori Feldmaniksesta voi sanoa, että hän puhui
enemmän kuin kirjoitti. Hänen tieteellinen julkaisutoimintansa jäi
niukaksi, mutta siitä huolimatta hän oli Riiassa alansa ehdoton
auktoriteetti, jonka asiantuntemusta käytettiin kirkkohistoriallisissa
kysymyksissä.
Keskitysleiriltä 1954 palannut Feldmanis joutui
elämään ”teologisessa ghetossa”. Riian yliopiston teologinen tiedekunta
oli lakkautettu. Vuodesta 1944 Latvian kirkkohistorian tulkitsijoina
esiintyivät julkisuudessa marxilaiset historioitsijat ja sosiologit.
”Taistelevat ateistit” tuottivat uskonnonvastaista propagandaa.
Pelkästään 1958-1963 - siis Hruštševin kauden kiihkeän
uskonnonvastaisen taistelun riehuessa - Neuvosto-Latviassa julkaistiin
peräti 35 uskonnonvastaista teosta. Niiden yhteinen painosmäärä oli 220
000 kappaletta.
Katlakalnsin kirkkoherraksi kelpuutettu Feldmanis
pyrki jatkamaan kirkkohistoriallisia tutkimuksiaan 1956. Väitöskirjan
aiheena oli Latvian lähetystyön historia. 1950-luvun ”suojasään”
aikoina oli mahdollista työskennellä myös Latvian valtion historian
arkistossa. Arkiston merkinnät osoittavat, että Feldmanis työskenteli
varsin intensiivisesti aiheensa arkistomateriaalin parissa aikana 9.3.
1956 - 27.10. 1958. Sen jälkeen arkistotyöskentely valtion arkistossa
näyttää loppuneen.
Kirkon teologisessa seminaarissa väitteli 1944-1991
ainoastaan kaksi teologia, systemaatikko Roberts Akmentiņš (1910-1994)
kirjailija Augusts Saulitiksen maailmankatsomuksesta 1979 ja
eksegeetti, kirkkoherra Edgars Jundzis (1907-1986) aiheesta Jeesuksen
elämä synoptikkojen ja johanneslaisen tradition näkökulmasta 1981.
Feldmanis ei julkaissut koskaan väitöskirjaansa, mutta teologinen
tiedekunta myönsi hänelle tohtorin arvon 1993.
Feldmanis kirjoitti kuitenkin eräitä
kirkkohistoriallisia artikkeleita Latvian kirkon kalenteriin. Näitä
merkittävämpi oli vuonna 1992 julkaistu saksankielinen artikkeli Die
lutherischen Kirchen im Baltikum des 19. Jahrhunderts teoksessa Kirche
in Staat und Gesellschaft im 19. Jahrhundert (Hrsg. von Helmut Baier.
Neustadt an der Aisch 1992). Feldmanikselta jäi myös joitakin
kirkkohistorian alaan kuuluvia käsikirjoituksia, jotka käsittelevät mm.
Liivinmaan keskiaikaista mahtimiestä Kaupoa ja piispa Meinhardia,
ensimmäistä Latvian evankelis-luterilaisen kirkon piispaa Kārlis Irbeä
(1861-1934), Latvian yliopiston teologista tiedekuntaa ja Latvian
kirkon ekumeenisten suhteiden historiaa. Feldmaniksen kirkkohistorian
luennot löytyvät Luther-akatemian kirjastosta myöhemmin muistiin
kirjoitettuna käsikirjoituksena.
Latvian
valtion historian arkiston merkinnät osoittavat kirkkoherra
Feldmaniksen tehneen ahkerasti lähdetutkimusta Latvian
kirkkohistoriasta "suojasään" aikana 1956-1958. Feldmaniksen
väitöskirjatyö Latvian lähetystyön historiasta jäi kuitenkin kesken.
Kuva: Latvian valtion historian arkisto (LVVA 2580/19 472).
Legenda jo eläessään
Professori Feldmanis oli Latvian kirkossa ”legenda
jo eläessään”. Hän oli lämmin, sivistynyt, mutta samalla vaatimaton
ihminen. Yksinkertaisessa hurskaudessaan hän edusti ”luterilaista
asketismia” parhaimmillaan. Muistan 1990-luvun alusta Anna-Maija
Raittilan kommentin, kun tapasimme Helsinki-Vantaan lentokentällä.
Kuultuaan, että olin menossa Riikaan, Anna-Maija reagoi tyypilliseen
sentimentaaliseen tapaansa: ”Minä olen ruotsalaisilta ystäviltäni
kuullut, että siellä on aivan ihana pietistinen professori!”
Feldmaniksen teologian juuret löytyvät hänen
nuoruutensa opettajan professori Edgars Rumban teologiasta,
kristillisen ylioppilasliikkeen ideaaleista ja missiolegisista
näköaloista. Rumba oli taustaltaan metodistis-herrnhutilainen
herätyskristitty, joka opiskeli 1920-ja 1930-luvun taitteessa
Upsalassa. Hän sai merkittäviä vaikutteita arkkipiispa Nathan
Söderblomilta ja Englannin kirkosta. Rumba oli ”ekumenian isä”
Latviassa. Söderblomin arvostus Latvian konservatiiviteologien parissa
sisälsi kieltämättä paradoksin, mutta jonkinasteinen korkeakirkollisuus
ja piispan viran arvostus yhdistivät.
Feldmanis peri nämä ideaalit Rumbalta. Hänessä oli
aimo annos kirkkoromantiikkaa, jonka teologisena paralleelina voi nähdä
maailmansotien välisen ajan Ruotsin kansankirkkoidealismin. Söderblomin
kuva säilyi Feldmaniksen makuuhuoneen seinällä viimeiseen saakka.
”Nuoren Feldmaniksen” teologiaa sävyttikin ekumeeninen elementti.
Teologisen erotutkinnon lopputyö vuonna 1935 käsitteli modernin
protestantismin yhteyspyrkimyksiä. Vuoden 1940 lisensiaatintyö
kosketteli Etelä-Intian kirkon ekumeenisia pyrkimyksiä ja tavoitteita.
1930-luvun nuoruuden teologiaan tuli sittemmin uusia
kerrostumia. Keskitysleirivuodet 1950-1954 olivat epäilemättä hänelle
myös ”teologinen seminaari”. Pettymys Kirkkojen maailmanneuvoston
johtamaan ekumeeniseen liikkeeseen oli ilmeistä. Konservatiiviteologi
Feldmanis lähestyi viime vuosinaan tunnustuksellista luterilaisuutta,
mutta säilytti samalla itsenäisen ”euroteologin” asenteen
amerikkalaisiin tunnustuskirkkoihin (Evangelical Lutheran Synod,
Lutheran Church Missouri Synod), joiden vaikutus alkoi Latviassa tuntua
jo 1992.
Feldmanista ei voinut puristaa oikeastaan sen
kummemmin ”pietistin”, ”herrnhutilaisen” kuin ”luterilaisen
ortodoksinkaan” kaavaan. Hän -jos kuka - oli ”karismaattinen” persoona,
mutta hän ei tempautunut mukaan Latviaankin levinneeseen
karismaattiseen liikkeeseen. Hän oli aivan omassa ”lentokorkeudessaan”.
Vaikka Feldmaniksella oli oma vahva teologinen
positionsa, hän pystyi kohtaamaan eri tavalla ajattelevat avarasti ja
avoimesti. Nekin, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä kirkollisissa
ja teologisissa kysymyksissä, arvostivat ja kunnioittivat häntä
syvästi. Feldmaniksen teki vaikuttavaksi juuri persoona. Hänen
todellinen auktoriteettinsa oli poikkeuksellisen vahva.
Professori Feldmaniksen Metsäpuistossa sijainnut
arvokas koti suurine kirjastoineen tuli tunnetuksi monille ulkomaisille
luterilaisille teologivieraille niin Euroopasta kuin Yhdysvalloista
viimeisten 15 vuoden aikana. Aina lämminhenkinen ja ystävällinen isäntä
pystyi ”vanhan hyvän ajan herrasmiehen” tavoin syvälliseen
ajatustenvaihtoon mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Oma lukunsa oli
perjantaiillan raamattupiiri, joka parhaimpina aikoinaan 1990-luvun
alussa tulvaili riikalaista nuorisoa, niin teologeja kuin muitakin.
Elämänsä loppumetreillä ”rehabilitoitu” ja yhä enemmän kansainväliseksi
kuuluisuudeksi vakiintunut professori Feldmanis kuoli Riiassa 28.5.
2002 yli 91-vuotiaana.
Latvian
kirkon "patriarkka" ja kirkkohistorian professori Feldmanis oli
elämänsä viimeisinä 15 vuotena yksi merkittävimmistä Itä-Euroopan
kirkollis-teologisista vaikuttajista. Kuva: Svētdienas Rīts 20/1. 6.
2002.
Kirkon
90-vuotiasta "patriarkkaa" onnittelevat 4.8. 2000 Riian konsistorissa
Latvian luterilaisen kirkon arkkipiispa Jānis Vanags (vas.) ja
Luther-akatemian rehtori, professori Reinhard Slenzcka (oik.). Slenzcka
ja Feldmanis olivat läheisiä ystäviä. Kuva: Jouko Talonen.
Epilogi
Professori Feldmanis haudattiin Katlakalnsin
kirkkomaalle 4.6.2002. Elämäntyön hedelmät tulvivat vastaan
täpötäydessä kirkossa. Saattoväen joukossa oli seurakuntalaisia,
lukuisa joukko nuoria pappeja, teologisen tiedekunnan ja
Luther-akatemian edustajat. Latvian televisio oli myös paikalla.
Muistojumalanpalveluksen toimittivat arkkipiispa
Jānis Vanags ja arkkipiispa (emeritus) Ēriks Mesters useiden pappien
avustamina. Luther-akatemian rehtori, professori Reinhard Slenzcka ja
vararehtori Guntis Kalme pitivat muistopuheet. Presidentti Vaira
Vike-Freiberga muisti tilaisuutta sähkeellään.
Vaatimattoman ihmisen elämäntyön todellinen merkitys
jää toki myöhempien tutkijoiden selvitettäväksi. Kirkkohistorian
opettaja jäi itse maansa kirkkohistoriaan. Hän ei siis vain tutkinut ja
opettanut Latvian kirkkohistoriaa; hän oli itse osa sitä koko
persoonallaan. Oma käsitykseni on, että tuleva
”historiallis-kriittinen” tutkimus tulee pudottamaan monta ”suuruutta”
Latvian kirkkohistoriassa alanooteiksi, mutta samalla tekemään oikeutta
omana aikanaan ”syrjityille ja sorretuille”.
Roberts
Feldmaniksen hautajaiset Katlakalnsin kirkossa 4.6.2002 olivat
merkittävä tapahtuma Latviassa. Hautausjumalanpalveluksen johtivat
arkkipiispa Vanags (vas.) ja arkkipiispa (emeritus) Ēriks Mesters
(oik.). Kuva: Jouko Talonen.
”Metsäveljien” jäähyväiset kunnioitetulle opettajalleen. Kuva: Jouko Talosen kokoelmat.
Jouko Talonen: Roberts Feldmanis (1910-2002), Professor ßir lettische Kirchengeschichte
Roberts Feldmanis (1910-2002), Pfarrer und
Universitätsprofessor, war im 20. Jahrhundert einer der bedeutendsten
Theologen und kirchlichen Persönlichkeiten in Lettland. Feldmanis wurde
am 4.8. 1910 in Vilna als Sohn einer lettischen Eisenbahnerfamilie
geboren, ging in Jelgava (Mitau) in Zentrallettland zur Schule und
legte 1935 das erste theologische Examen an der lettischen Universität
in Riga ab. Im gleichen Jahr wurde er von Erzbischof Teodors Grünbergs
zum Pfarrer ordiniert.
Der junge und aktive Feldmanis arbeitete zunächst
als Hilfspfarrer in Kirchengemeinden von Riga und Umgebung.
Anschließend versah er das Amt des Missionssekretärs der
evangelisch-lutherischen Kirche Lettlands und war Herausgeber der
kirchlichen Missionszeitung. Die missionarische Tätigkeit eröffnete ihm
Kontakte ins Ausland, so u.a. nach Schweden. Er nahm 1938 an der
Missionskonferenz von Tambaram in Indien teil. 1940 legte er die
Prüfung zum Lizentiaten der Theologie ab.
Im zwischen 1940 und 1941 sowie 1944 und 1991 von
Kommunisten beherrschten Lettland konnte die Kirche nur eingeschränkt
arbeiten. Schon 1950 war die lutherische Kirche in ein Ghetto getrieben
worden. Viele Pfarrer mussten schwere Zeiten durchmachen. Auch
Feldmanis, der als Hauptpfarrer der Jesus-Gemeinde in Riga arbeitete,
wurde im Frühjahr 1950 gefangen genommen. Er wurde als
„sowjetfeindlicher Verbrecher“ in ein Arbeitslager ins Gebiet von
Archangelsk geschickt. Erst das nach dem Tode Stalins einsetzende
"Tauwetter" machte die Rückkehr vieler Balten in ihre Heimat möglich.
So kehrte auch Pfarrer Feldmanis Ende 1954 mit angeschlagener
Gesundheit nach Riga zurück.
Feldmanis wirkte anschließend in den Gemeinden von
Katlakalns, Olaine und von 1979 an auch in der von Mežaparks.
Gleichzeitig lehrte er Kirchengeschichte an dem theologischen Seminar
der evangelisch-lutherischen Kirche, das nach zahlreichen Anläufen
Mitte der 1950er Jahre seine Tätigkeit aufgenommen hatte. Feldmanis
musste in einer Art „theologischem Ghetto“ leben, denn Auslandsreisen
waren ihm versagt. Der sprachgewandte und theologisch gebildete Pfarrer
wurde jedoch in vielen Dingen als Sachverständiger von seiner Kirche
gebraucht.
Feldmanis versuchte, sich theologisch
weiterzubilden, sobald er aus dem Arbeitslager frei gekommen war. Ihm
eröffnete sich die Möglichkeit, von 1956 bis 1958 im staatlichen
historischen Archiv Lettlands zu arbeiten, wo er eine Dissertation über
die Geschichte der lettischen Mission schreiben wollte. Dieses Ziel war
ihm jedoch zu diesem Zeitpunkt verbaut.
Inmitten der religionsfeindlichen
Auseinandersetzungen im Riga der 60er und 70er Jahre ein Pfarramt zu
führen war nicht einfach. Die Kirche verlor immer mehr den Kontakt zur
Bevölkerung. Der Zustrom russischer Einwanderer veränderte die
Bevölkerungsstruktur des Landes. Doch Feldmanis gab nicht auf. Er blieb
seiner „Jugendvision“ treu.
In den 1980er Jahren begann in vielen Dingen für das
Volk und die Kirche von Lettland, aber auch für Feldmanis persönlich
eine neue Phase. Schon Anfang der 1980er Jahre war die spirituelle
Erweckung der Jugend in Riga stärker geworden. Zu ihrem wichtigsten
Zentrum wurde gerade die kleine Kirche von Mežaparks. Der über
70-jährige Pfarrer wurde für viele junge Leute zu einem wichtigen
Vorbild und Seelsorger. Manch einer beschloss, nun selbst Theologie an
dem theologischen Seminar der Kirche zu studieren. Die „Waldbrüder“
wurden bald zu einem festen Begriff in der lettischen Kirche. Die
Kirche erhielt neue Arbeitskräfte und fand neuen Lebensmut. Pfarrer
Feldmanis konnte eine geräumige Luxuswohnung beziehen, die ein
Gemeindeglied der Gemeinde von Mezaparks testamentarisch vermacht
hatte. Immer mehr ausländische lutherische Theologen bis hin aus den
Vereinigten Staaten fanden ihren Weg in die Wohnung Feldmanis'. Zu dem
freitagabends zusammentretenden Bibelkreis kam die Rigaer Jugend,
Theologen wie Nichttheologen zusammen.
Die Auswirkungen von Glasnost und Perestroika wurden
nach 1987 zunehmend im sowjetischen Lettland spürbar. Das Land erhielt
1991 endgültig die Unabhängigkeit. Feldmanis erhielt eine zentrale
Rolle beim Wiederaufbau der lutherischen Kirche. Er wurde 1989 Mitglied
im kirchlichen Konsistorium und 1990 Professor für lettische
Kirchengeschichte an der neu eröffneten theologischen Fakultät. 1993
bewilligte ihm die Fakultät den theologischen Doktorgrad. Die Bedeutung
von Feldmanis als Gestalter im Hintergrund steigerte sich noch, als
Jānis Vanags 1993 Erzbischof wurde.
Feldmanis übte seine Professur an der Universität
Lettlands bis 1996 aus. Vom Amt des Pfarrers der Gemeinde Mežaparks
trat er 1998 in den Ruhestand, nachdem er sich schon früher aus den
Gemeinden Katlakalns und Olaine zurückgezogen hatte. Dennoch arbeitete
er bis kurz vor seinem Tod als Pfarrer, zuletzt in der
Christus-Gemeinde in Riga. Feldmanis starb am 28.5. 2002 in Riga. Die
kirchliche Trauerfeier fand am 4.6. 2002 in der Kirche von Katlakalns
in Anwesenheit zahlreicher Trauergäste statt.
Professor Feldmanis war selbst in seiner ganzen
Persönlichkeit ein bedeutender Teil der neuesten Kirchengeschichte
Lettlands. 40 Jahre lang vermittelte er den Pfarrern seiner Kirche
Grundkenntnisse in Kirchengeschichte, zunächst in deren eigenem
theologischen Seminar, später an der theologischen Fakultät der
Universität. Auch wenn Feldmanis nur wenige Forschungsarbeiten
veröffentlicht hatte, galt er als der überragende Kenner der lettischen
Kirchengeschichte in Europa. Bis kurz vor seinem Tod war er ein
gefragter Referent bei wissenschaftlichen und kirchlichen
Veranstaltungen. Sein Wissen gab er gerne an junge Theologen und
Historiker weiter.
Die umfangreiche Bibliothek und das Privatarchiv
Feldmanis' ist in die Bibliothek der Luther-Akademie von Riga
aufgenommen worden. Im Nachlass finden sich einige unveröffentlichte
Artikel, die u.a. den starken Mann Livlands, Kaupo, Missionsbischof
Meinhard, den ersten Bischof der lettischen lutherischen Kirche Kārlis
Irbe (1861-1931), die Geschichte der ökumenischen Beziehungen der
Kirche sowie die Geschichte der theologischen Fakultät von Riga zum
Thema haben. Die bekannteste unter den bereits veröffentlichten
Arbeiten Feldmanis' dürfte sein Artikel Die lutherischen Kirchen im
Baltikum des 19. Jahrhunderts in Kirche in Staat und Gesellschaft im
19. Jahrhundert (Hrsg. von Helmut Baier. Neustadt an der Aisch 1992)
sein.
Feldmanis wurde in seinen frühen Jahren von
Professor Edgars Rumba (1904-1943) und von der christlichen
Studentenbewegung in den 30er Jahren beeinflusst. Die schwedische
Kirche und ihre Volkskirchenideologie sowie die Persönlichkeit Nathan
Söderbloms fügten dieser „Suppe“ ihre eigene Würze bei. Der
konservative Theologe Feldmanis näherte sich gegen Ende seines Lebens
dem konfessionellen Luthertum, bewahrte aber die Haltung eines
selbstständigen „Eurotheologen“ im Verhältnis zu den amerikanischen
Bekenntniskirchen (Lutheran Church Missouri Synod, Evangelical Lutheran
Synod), die von 1992 in Lettland Einfluss gewannen. Feldmanis war
theologisch eigenständig. Er widersetzt sich einer eindeutigen
Zuordnung zu einer Gruppe wie den „Pietisten“, den „Herrnhutern“ oder
auch den „orthodoxen Lutheranern“. Er war eine charismatische Person
par excellance, ließ sich aber nicht von der charismatischen Bewegung,
die auch in Lettland Fuß fasste, vereinnahmen. Gerade seine
Originalität und sein freundliches Wesen machten Feldmanis zu einer
Autoritätsperson mit großem Einfluss.
